Hetkiä taivaanrannan takana,

ikuisuuksia ja silmänräpäyksiä,

rajojen kanssa elämistä.

Sieltä kaukaa horisontista

minä sinut löysin, hetki ajassa

joka ei ollut heijastus.

Ikuisuus, jota ei ollut, 

on nyt sydämessä.

 

 

Kaunis runo on edesmeneen mieheni, jonka runoja koostin pieneksi kirjaksi. Hän halusi niin, ja toive toteutui.

Laitan joitakin hänen runojaan tänne muistoksi ja asioita alleviivaamaan. Meidän suhde lähti rakkausrunopalstalta. En kirjoittanut kuitenkaan enää runon-runoa, kun olimme naimisissa. Ilmeisesti runoilu kaipaa minun tapauksessa yksinäisyyttä. Elämä koostuu suurelta osin haaveilusta, ja haaveet antavat elämälle potkua. On mukava kirjoittaa riippumattomana, rehdisti ja vailla mitään päämäärää. Kirjoittaa vain.

Mutta elämä on arjen pyörittämistä, aina tänne ei ehdi. Nyt satun olemaan lomalla, mutta en silti ole yksin. Nuoreni pitävät kiinni tässä ja nyt, carpe diem, kuten suihkuverhossanikin jopa sanotaan...