No niin. Ne on ihmismielessä nämä merkkipäivät, jotka muistuttavat elämän etenemisestä. Itselle syntymäpäivä on nyt ajankohtainen, ja siksi olen lähdössä kauppaan hommailemaan aineksia kaiken maailman herkkutekeleisiin. En niinkään itseni vuoksi, koska vähemmän nykyään enää makean perään olen (suklaa poikkeus), mutta nuo lapset... Kiva tekosyy hemmotella läheisiä :)

Niin, se muistuttaa iän karttumisesta, ettei enää jaksa oikein laskea, mikä luku mittarissa on meneillään, ja onneksi sielu ja keho elävät eri tahtiin. Keho vanhenee, jos antaa sen vanheta, aika nopeaan, mutta jotain voi tehdä edes sen eteen. Kokemukset taas elämässä antavat elämään erilaista perspektiiviä, ei ole enää tarvetta tuoda itseään esille, vaan mieluummin niitä kokemuksia, joista ammentaa.

Voisin kerrata tähän kahden vuoden takaiset tunnelmat, jotka siis nyt siintävät hämärän peitossa mielessäni, mutta jotka eivät nykypäivään enää tule kuin heräteltyinä.

Kaksi vuotta sitten oli mieheni jo sairaalassa. Onneksi päätyi sinne lähtemään vihdoin, mutta vasta silloin kun ei enää jaksanut kipuja, menetti tasapainoaan (aivoissa ja lonkassa myös kasvaimia), ja tunsi tietynlaista tarvetta antaa jo periksi. Siitä periksi annosta hän ei ääneen puhunut, mutta aistin sen viimeisellä elinviikollaan. Ei ollut enää toivoa yhtään, oli siis luovutettava, hänenkin. Sitkeä mies, aina ollut menossa jollain kulkupelillä, suu kävi kokoajan, mutta ei enää, vaan hän oli kohtalonsa edessä hiljainen...

7.3.2012 kävin sairaalassa tapaamassa häntä tyttäreni kanssa. Hän nojasi rollaattoriin, pitkä mies, yli 180cm, joka oli menettänyt ryhtiään ja elopainoaan niin, että sairaalan vaatteiden kera hänestä kuvastui kuin kummitteleva aave. Huomioin ohikulkijoiden katseista lievää ihmetystä ja kauhua, ihmiset eivät tyytyneet vilkuilemaan miestäni enää vain kerran... kun kävin naistenhuoneessa, vääntelin siellä omaa naamaani, kauhistelin mielessäni mitä juuri olin nähnyt... en kehdannut mieheni ulkoisesta olemuksesta kertoa hänelle itselleen mitään. Hänen kehonsa oli kuivunut ja valkoinen, luut olivat tulleet esille, kasvoissa ei ollut enää tuskin huulten verran lihaa... Silti hän otti minut vierelleen käytävän sohvalla ja pyysi suukkoa- se tuntui jo kuolemalle.

Hän oli kirjoittanut minulle runon, jonka oli vienyt yöhoitajalle (mies) puhtaaksi kirjoitettavaksi. Se on kaunis, mutta siitä kuvastuu jo odotuksen tunnelma... 

Kun olimme palanneet kotiin, mies edelleen sairaalassa, hän viestitti illalla puhelimessa kaatuilleensa käytävällä. Hoitohenkilökunta ei ollut saada häntä hereille seuraavana aamuna...

Silti hän teki itselleen hyvin tyypillisen eleen seuraavana päivänä. Oli hivuttautunut liian isoihin vaatteisiinsa ja otti taksin, lähti tulemaan kotiin kaikista hoitohenkilökunnan kielloista ja varoituksista huolimatta. Taksi, joka hänet kotiin toi, mainitsi, että hän olisi tavoitettavissa, jos mieheni tarvitsee kyytiä pian takaisin.

Mies makasi sohvalla, kissat eivät menneet lähellekään häntä, ilmeisesti vaistosivat että hän on muuttunut. (Koirat ainakin haistavat kuoleman)... Illalla mieheni kävi pitkäkseen vuoteeseen, mutta nousi heti ylös, kun henki ei kulkenut mitenkään. Viimein hän huohotti raskaasti, lopetti välillä hengittämisen kokonaan... vaikka oli ottanut hengitykseensä lääkkeitä jo maksimimäärät, lie ylikin...

Ambulanssi kaartoi pihaan, läväytin esille lääkearsenaaliluettelon, ja ensihoitajat olivat melkoisen hiljaisia miehiä sen jälkeen... Lääkkeet olivat lueteltuina kahdella A4 kokoisella arkilla... Puhuivat morfiinista, ja sen varaan mieheni laski, otti askeleen eteisen käytävällä, hivuttautui avustettuna paareille, nosti huohottaen kättään, hyvin levollisesti, kuiskaten:"rakastan sinua."... Meidän viimeiset sanat toisillemme.

Mutta hyvää syntymäpäivää meille, olemme vielä elossa toisillemme.

Uneni

Uneni on minussa aina

kuin lankeava kaste ruohikolla

Siellä maailma on kaukana ja

minä istun yksinäisyyteni

haaveiden keskellä

Uneni, se oli sininen ja

valkoiset pilvet täyttivät taivaani

Ylhäällä minua tervehtivät joutsenien

siivet, hipaisten kasvojani hellästi

Olen jälleen nuorimies, joka ojentaa

ruusut rakkaalleen

Sinä olit lähellä ja odotit

~~~~~~~~~~~~~~~~~~