Hitaasti, 

hitaasti, ikävä

kulkee jättämässä

pitkiä jäähyväisiään.

Rakkauden sanomattomasta

vaatimuksesta, unohduksella

ei ole kiirettä.

Vaeltaen hellästi, 

kerran vielä,

keskelle äänettömyyttä.

Pitkissä varjoissa

häilyy eilisen

onnellisuus, sekoittuen

kaipaukseen...

Etäinen, hiljainen ääni,

sydämestä, kulkee 

vielä kaikuna ennen 

katoamistaan.

Hänen runonsa.